...

Viime postauksesta onkin kulunut aikaa ja on tapahtunut vaikka mitä. Edellisen postauksen jälkeen jouduin seuraavana päivänä sairaalaan osastolle tiputukseen. Olo oli niin heikko, kuume melkein 40 astetta ja oksentelin vatsahappoja. Mukaani sairaalaan tuli ihana kämppikseni Anniina, sekä AIT-talon henkilökuntaa. Sairaalassa musta pidettiin hyvää huolta, lääkärin ja hoitajien toiminta oli asiallista ja hyvää ja neulat uusia ja puhtaita. Seuraavat viisi päivää lääkäri halusi pitää mulla kanyylin kädessä, ja stä kautta tulin joka päivä hakemaan antibioottia suoraan suoneen. Olo helpottui huomattavasti nopeammin kanyylin ja sitä kautta laitettavien antibioottien takia.  Nyt olo on huippu ja elämä jatkukoon!

Sairaalassa osastolla

Olen aloittanut uudet työt paikallisen Primary Schoolin montessori-luokalla. Opetan muksuille englantia ja autan opettajia heidän swahilin-, tieteiden- ja matematiikantunneilla. Nautin työstä ja pikkuisista 4-6-vuotiaista natiaisista. Menen kuitenkin myös toimistolle aina kun työparini on paikalla ja pääsemme tekemään kotikäyntejä tai muuta mielenkiintoista.

Msamariassa olen ollut melkein joka päivä. Olen viime viikot vienyt joka päivä lapsille hiukan ruokaa, ostellut uusia koulukenkiä, korjauttanut koulupuvun housuja, saanut lapsilta rakkauskirjeitä, auttanut ruoan laitossa, paikannut ja puhdistanut haavoja, vienyt lapsia lääkäriin, ostanut lääkkeitä, auttanut opiskelussa, leikkinyt, halaillut, pussailut ja pitänyt hyvänä jokaista lasta. Nyt useat lapset ovat alkaneet kutsua mua äidiksi tai äiti-Ninaksi (mama, mama-Nina). Jos jonain päivänä en ole päässyt keskukseen, lapset saattavat olla jopa hieman kiukkuisia seuraavana päivänä ja kyselevät lupaanko aivan varmasti tulla myös seuraavana pävänä. Lapset ovat kiintyneet muhun entistä enemmän päivä päivältä ja kyselevät jälleen voinko ottaa heidät mukanani Suomeen. Nyt jo Suomeen lähteminen pelottaa, miten taas kerran sanon lapsille lähteväni pois.